Elämäni tarinassa

Lennän runon siivin ja astun proosan askelin. Elän tarinassa, tarinat elävät minussa. Ei ole yhtä ilman toista, kumpikaan ei voi kuolla, jos toinen on hengissä.

Aamiaisella syön fantasiaa kulhosta, päiväteellä juon draamaa makeutettuna sokerilla ja romantiikalla. Lauantaina popsin komediaa pussista ja siemailen runoja - varoen kuitenkin humaltumasta. Sillointällöin nautin illallisella vieraita kulttuureita idän- ja lännentarinoista. Koululounas koostuu faabeleista, mutta vieraisilla nautin salapoliisikertomuksia ja varovasti tragediaa. Yksin kotona ollessani ahmin toimintaa (ja saan vatsanpuruja). Historia on liian fiiniä jokapäiväiseen käyttöön. Sitä nautitaan vain juhlatilaisuuksissa. Iltapalalla juon lämpimiä satuja ja saan hyvät unet.

Unessa matkustan Nurinkurimaahan. Siellä koirat polttavat piippua, kissat juovat absinttia ja hiiret tuhoavat pikkuhiljaa maata asumiskelvottomaksi, mutta ihmiset elävät hetkessä, ovat onnellisia, ja rakastavat toisiaan ilman draamaa.

Taloni on rakennettu sanoista. Mattoni koostuu adjektiiveista ja kirjoituspöytäni sivistyssanoista. Vaatekaapistani löytyy synonyymejä ja yöpöydästäni lainasanoja. Kirjahyllyni kuiskii historiallista sanastoa, ja levysoittimeni sylkee slangisanoja. Sisustustyynyni ovat sivistynyttä kieltä, mutta lattiatyynyni latelevat kirouksia (mokomatkin!). Seinäni rakentuvat substantiiveista, ja ilma, jota hengitän, kokoaa kieliopin.

Kohtalottarien kangaspuilla minunkin elämästäni kudotaan värikäs seinävaate. Siinä voi nähdä tarinoiden keltaista, satujen vihreää, unelmien hopeaa, rakkauden sineä ja - jos oikein tarkkaan katsoo - hivenen pelon purppuraa. Ja se tulee koristamaan entisaikojen suurten kuninkaiden valtaistuinsaleja.

Kesällä...

Kesällä olen ollut runotyttö,
hästtjej,
scoutgirl...
Nyt olen vain lukiolainen.

Kesällä olen nauranut,
elänyt elämyksiä,
juossut ukkosmyrskyssä...
Nyt vain kirjoitan esseitä ja pänttään englannin epäsäännöllisä verbejä.

Kesällä olen puhunut unelmista,
laulanut hurmasta,
huutanut elämästä...
Nyt vain vastaan opettajan kysymyksiin.

Kesällä olen pukeutunut juhlamekkoon,
uimapukuun,
yön viittaan...
nyt pukeudun vain farkkuihin ja huppariin.

Kesällä olen ollut rakastunut,
vihainen,
haltioitunut...
Nyt olen vain onnellinen.

Arki, tervetuloa takaisin!

Jääkaappimangneettionnea

Minulla oli joskus unelma... Unelma onnellisuudesta...

Tiedättehän sen onnellisuuden, josta kaikki jääkaappimangneetit kertovat. Onnesta ja rakkaudesta...

Radiossakin lauletaan aina onnellisuudesta. Se on kansainvälinen asia, sillä siitä lauletaan monella kielellä. Siitä ja rakkaudesta...

"Ei ole onnea mik' kestää iki. Vain rakkaus ja tuska kestävät", kirjoitti Saima Harmaja kerran. Niin, rakkaus ja tuska ovat kuolemattomia. Niitä on joka paikassa. Mutta ovatko ne sama asia? Minun pitää ensin löytää ne tietääkseni todella...

Onni on kuitenkin jo kuollut sukupuuttoon. Ihmiset ovat tehneet liian vähän työtä sen eteen. Jos sitä löytyisi kaikkialta, miksi jotkut tuhlaisivat elämänsä sen etsimiseen? 

Mutta entä jos onni ei ollut tyytyväinen meidän luonamme? Entä jos nykyihmiset ovat liian vaativia ja se pakeni?

Tai ehkä onni on evoluution takia muuttunut niin paljon, ettemme enää tunnista sitä... Niinhän kaikille elollissille on käynyt - paitsi ehkä krokotiileille. Mutta eihän onni ole voittamaton. Päinvastoin, se on hyvin herkkä. Se syntyy kauniina, mutta hajoaa kuulemma helposti...

Mahdollisesti onni on voinut villiintyä. Ihmiset ovat satuttaneensa sitä niin paljon, että se on karannut ja kadottanut itsensä.

En tiedä asiasta paljoa. En löytänyt sellaista täydellistä onnea, mistä kerrotaan runoissa, lauluissa ja jääkaappimangneeteissa. Luovutin. Nyt seuraan kohtaloani ja yritän kesyttää siitä sellaisen onnen, joka sopii juuri minulle.

Kaarina-Teatterin Kurjat

Täällä en ole vielä tainnutkaan hehkuttaa Victor Hugon vahvaa tarinaa...
Tosiaan tutustuin Les Miserablesiin monta vuotta sitten Tom Hooperin ohjaaman musikaalin kautta.Elokuvaa tähdittivät mm. Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Helena Bonham-Carter, Hugh Jackman ja monet muut. Olin sulaa rakkautta täynnä hahmoja, musiikkia, miljöötä (1800-luvun Ranska) ja ennen kaikkea tarinaa kohtaan. Sydämeni murskaautui surusta kerta kerran jälkeen katsoessani elokuvaa uudestaan ja uudestaan. Huoneessani soi jatkuvasti musikaalin soundtrack ja pikkuhiljaa tunsin elokuvan ja tarinan yhtä hyvin kuin esim. Harry Potterin tai Romeon ja Julian - tai niin ainakin luulin...
Viime keväänä kuulin Kaarina-Teatterin seuraavan kevään suur-produktiosta: puhedraama Victor Hugon rakastetusta klassikkoromaanista Kurjat. Sellaiset käsitteet kuin koulu, fyysinen jaksaminen, realistisuus katosivat mielestäni ja menin cast-tilaisuuteen.
Kesän aikana tutustuin Hugon maailmaan paremmin lukemalla romaanit. Viisi 300-400 sivuista tiiliskiveä tuli kahlattua läpi yllättävän nopeasti. Kurjista on kylläkin tehty lyhennetty suomennos, johon kuuluu kolme 200-sivuista kirjaa, mutta tottahan Fiona valitsee pidemmän version ja kahlaa läpi monet sadat sivut mm. Pariisin lokaviemäreistä ja nunnaluostareista. Loput 35% olivat kylläkin täyttä kultaa. Musikaali oli vain pintaraapaisu tarinaan. En ole koskaan lukenut kamalampaa, surullisempaa ja kauniimpaa kirjasarjaa. Se oli sitä kauneinta tuskaa, josta kirjoitin taannoin.
Sitten alkoi harjoituskausi ja saimme ohjaajamme käsikirjoittaman näytelmän eteemme. Mykistyin upean tekstin edessä.
Käsikirjoitukseen on tähän päivään mennessä lisätty upeita näyttelijöitä, huippu ohjaajantyötä, massiiviset lavasteet, henkeäsalpaavat puvut, pysäyttävät peruukit ja parrat sekä säväyttävät valot ja äänitehosteet. RAKASTAN!

 11.3 Kaarina-Teatterilla saa ensi-iltansa Suomen (ehkä koko maailman) ensimmäinen puhedraamaversio Victor Hugon klassikkotarinasta Kurjat. Lavalla nähdään 32 näyttelijää (minut mukaanlukien), joista nuorin on vasta viisi. Kolmen tunnin näytelmää ollaan harjoiteltu puoli vuotta upean ohjaajan Minna-Stiina Saaristo-Vellingin johdolla. Näytelmä todella on katsomise arvoinen ja tuo esiin Kurjat kauneimmalla mahdollisella tavalla. Näytelmän trailerit, lisää kuvia ja tietoa löytyy Kaarina-Teatterin nettisivuilta.

Kuvat: Mika Nurmi Photography

Ελληνικά

Siihen aikaan se oli muotia,

joten herra Kirjoitustaito meni naimisiin.

Rouva Kreikankieli sai kaksi tusinaa lasta.

Α Vanhin oli Alfa kultatukka,

kylmä neito kauniilla kasvoilla. α

Β Toisena tuli Beeta, pulska poika punatukka,

lämmin ruskea katse. β

Γ Sitten syntyi Gamma kyömynenä,

kopea valkotukka lukutoukka. γ

Δ Delta-neito kuten isosiskonsa kultatukka,

kaidat kasvot vain muuttuivat pyöreiksi ja hymy lämpimäksi. δ

Ε Lyhyt oli Epsilon, poika hymyhuuli,

vaik' siniset hiukset kohti taivasta. ε

Ζ Sorja neito Zeeta oli kuin kaksonen,

kaunis ja naurava, mut hopeilla suortuvilla. ζ

Η Sorja neito Eeta oli kuin kaksonen,

vaik' ihailtiin hän veljeään; hälläkin oli sininen tukka. η

Θ Theeta oli sisko suklaatukka,

mantelisilmät hymyilivät jatkuvasti. θ

Ι Ioota-tyttö ei koskaan lakannut kikattamasta,

kuparinpunaiset suortuvat tippuivat kapealle uumalle. ι

Κ Kappa oli suorasukainen kaveri.

Lihaksikkaalla pojalla oli hiekanruskeat jouhet. κ

Λ Lambda valkotukka oli riidanhaastaja.

Ihan rehti poika kuitenkin. λ

Μ Myy on kaksosista toinen, vihertukka.

Yhdessä suputtaa ilman sukupuolta, ilman ihmiskontaktia. μ

Ν Nyy on kaksosista toinen, vihertukka.

Yhdessä suputtaa ilman sukupuolta, ilman ihmiskontaktia. ν

Ξ Ksii on rokkityttö, siilitukka.

Lämmin sisältä, vaaleanruskea hiuksilta. ξ

Ο Omikron on fiksu poika hymynaama

nenä kirjassa, vaaleat hiukset silmillä. ο

Π Pii pieni pikkuinen ruskeatukka,

sulkeutunut tyttö kultainen. π

Ρ Rhoo on läheinen siskonsa kanssa.

Poika sulkeutunut tummatukka. ρ

Σ Sigma on tyttö lahjakas ja kaunis.

Hopeiset hiukset hehkuu teatteritaiteita. σ

Τ Tau on lyhyt poika porkkanapää,

ujo yksinäinen nihverö. τ

Υ Ypsilon on raju poika rokkitukka,

viinipinaiset hiukset ja sulkeutunut luonne. υ

Φ Harmaat hiukset laskeutuvat selkään.

Fii on hiljainen tyttö. φ

Χ Ruskea tukka, häilyvä luonne,

Khii on poika arvoituksellinen. χ

Ψ Psiin viininpunaiset hiukset tippuvat selkään.

Tyttö katsoo ja tutkailee. ψ

Ω Kuopuksena Oomega valkotukka.

Lellitty lapsi hymyilee ja nauraa. ω

Sellainen on Alphabetin lapsikatras.

Tyttö (ja ystävänpäivä)

Tasan 10 vuotta sitten oli talvi - ja lunta... Silloin oli myös päivä, jolloin elämäni muuttui (suurimmaksi osaksi) paremmaksi. Olimme juuri muuttaneet tänne, kun pihamme ohi kulki äiti, isä, pikku tyttö pulkassa ja vanhempi pinkkihaalarinen Tyttö mustaa koiraa taluttaen - menossa pulkkamäkeen. Tyttö sattui olemaan ikäiseni, joten aikuiset sopivat meille leikkitreffit. Minä olin viisi ja puoli, mutta vieras Tyttö oli jo vanha, olihan hän täyttänyt kuusi muutama viikko takaperin. Tyttö asui siinä harmaassa talossa, ihan naapurissa. Kiusaantuneen alun jälkeen minä ja Tyttö löysimme yhteisen sävelen; valehtelimme vanhemmilleni olevamme kylmissämme ja menimme sisälle leikkimään Barbieilla. Siitä lähtien minä ja Tyttö aloimme leikkiä päivittäin, riitelemään vieläkin useammin ja hölmöilemään minkä ehdimme. Hmh, vaikka meillä oli hauskaa yhdessä, riitelimme keskimäärin kolme kertaa päivässä. Tämä varmaan johtui siitä, että olin aikalailla Tytön tossun alla, mutta minäkin olen vahvaluonteinen, joten vastustin häntä. Lopulta kuitenkin alistuin palvelijattaren tai prinssin rooliin. Tyttö oli oikea prinsessa. Hänellä oli punertavat ihanat hiukset ja hän oli siro. Salaa myös ihailin Tyttöä, sillä hänellä oli hieno leikkihella ja kerrossänky...

Tiedättehän sen mielikuvitusystävän, jolle pienenä kerroitte kaikki salaisuutenne, ja jonka kanssa leikitte. Minullakin oli sellainen kunnes tapasin Tytön. Sen jälkeen en enää tarvinnut täydellistä mielikuvitusystävää, sillä minulla oli Tyttö.

Eikö ollutkin kaunis satu. Siitä tekee kauniimman vain se, että Tarina on täyttä totta!

Opin melkein ohjaaamaan venettä

Leikittiin linnanjuhlia. Yritän kai esittää Tarja Halosta... 

Olemme yhdessä tehneet ja kokeneet kaikenlaista:

Eskarin kevätjuhla...

Alotettiin koulu yhdessä

Olemme harrastaneet yhdessä teatteria

Olimme yhdessä rippileirillä

Päästiin yhdessä ripiltä

Olemme pelleileet läpi  vuosikymmenen

Harrastamme molemmat partiota

Oltiin yhdessä Turkissa

Olemme säätäneet ja sählänneet 10 vuoden aikana valtavasti ja tulemme toivottavasti vielä säätämään.

Kun on tuntenut ihmisen niin kauan, että hän tuntee sinut (ja sinun tavarasi) paremmin kuin sinä itse, ei ole enää järkeä pistää välejä poikki, sillä se toinen tietää sinusta aivan liikaa.

P.S. Tänään on ystävänpäivä. Aika tuuria vai mitä? No hyvää ystävänpäivää ihmiset (ja varsinkin Tyttö)!

Unisieppari

Astun sananjalkojen välistä ja huudahdan pettyneenä. Suuren peurauroksen jäljet päättyvät tuoreeseen verilätäkköön. Aukealla on ainakin viiden suden tassunjäljet. Minulta, metsästäjäklaanin Nydialta ei koskaan pääse saalis karkuun. Susien uhkaava ulvonta kiinnittää huomioni. Lähden juoksemaan äänen suuntaan ja näen tummatukkaisen tytön ja suuren suden, joka hyökkää tyttöä kohti. Jouseni jänne paukahtaa ja suuri susi retkahtaa kuolleena maahan. "Mitä ihmettä teet täällä ilman seuraa tai asetta. Eikö sinulle ole opetettu, että metsässä on vaarallista!" huudan tytölle. Hän kääntää päätään. Tytön vasen poski on ilman sukutunnusta. Vedän järkyttyneenä henkeä ja käteni nousee automaattisesti poskelleni hivelemään pientä, nuolen muotoista kohoumaa. Klaanitunnus ilmestyy syntyessä ja häviää kuollessa. Mutta meikäläisiä tyttö ei ole, sillä hänen ihonsa ei ole kuulaan valkoinen niinkuin meidän, vaan punertavan ruskea. "Missä minä olen?" tyttö henkäisee pienet silmät kauhusta suurina. Miten niin missä! Täällä, Somniumin maassa, metsäaukiolla Järven rannassa. Tyttö, El'dyn nimeltään, ei muista miten päätyi tänne. Hän meni illalla nukkumaan ja heräsi hetki sitten keskeltä susilaumaa. Tytön kertomuksen mukaan hän ei ole lähelläkään kotiaan. Minun käy maassa kyyhöttävää tyttöä sääliksi. Lupaan ottaa hänet mukaani kylään ja siellä auttaa häntä.

Lähdemme kävelemään rauhassa kohti kylää. Annan hänelle syötävää ja kerron itsestäni. Hänkin kertoo omasta kylästään ja perheestään. Heidän hermonsa nimi on Ojibway. Hekin harjoittavat metsästystä, mutta muuta samaa meillä ei taida ollakaan. Ystävystymme nopeasti ja auringon painuessa horisonttiin olemme melkein kotona. Somnus-lintu laulaa taas hyvin kauniisti. Yht'äkkiä El'dyn kaatuu maahan silmät ummessa. Se tapahtuu niin yllättäen, että ehdin astua monta askelta ennen kuin huomaan tapahtuneen. Kiiruhdan pelästyneenä takaisin, mutta tytöllä tuntuu normaali pulssi ja hän hengittää rauhallisesti, kuin hän... nukkuisi. Nostan hänet selkääni ja lähden kantamaan hämmästyneenä velttoa tyttöä kohti kylää.

Puolet kylästä juoksee minua vastaan. Miehet kantavat El'dynin parantajamme telttaa. Seuraan perässä mukanani heimon johtaja, siis isäni. Ulkopuolinen häly hiljenee teltan oven sulkeutuessa ja selitän tapahtuneen paikallaolijoille. Parantajaeukon silmät laajenevat kertomukseni loputtua. "Somnus-lintu. Viimeinen Vuori ennen Unta", eukko kähisi matalasti. En ymmärrä mitään. Mitä parantaja puhuu yön laulajasta, unilinnustamme, ja Viimeisestä vuoresta. Se kohoaa ihan metsämme reunassa ennen kalastajaklaanin maita. Isäni huomaa hämmentyneen ilmeen, joka on ilmestynyt kasvoilleni, ja alkaa selittää:"Tiedät, että somnus-linnut pesivät Viimeisellä vuorella. Sanotaan, että ne ovat portinvartijoita. Ne vahtivat rajaa Somniumin ja toisen todellisuuden välillä. Kuitenkin lopulta raja käy häälyväksi, ja sieltä Toisaalta saapuu ihmisiä tänne. Se tietää tuhoa." "UNISIEPPARI!" parantajaeukko kähähti "Somnuksen sulkia pyydystämään uni... Somnuksen laulua verkoksi punottuna eksyttämään uni... Somnuksen munan sirpaleita tuomaan taikaa, muuttamaan uni mielikuvitukseksi..." Eukko ei olle luultavasti koskaan puhunut noin paljoa, harvapuheinen nainen kun on. Samalla Somnus aloittaa kauniin laulunsa ja El'dyn herää. Tiedän, mitä meidän pitää tehdä. Ja tiedän mistä El'dyn tulee; sieltä Toisaalta.

Isä selittää El'dynille tapahtuneen ja innostus alkaa kuplia rinnassani. Rakastan seikkailuita enkä ole koskaan käynyt Viimeisellä vuorella. Epävirallisen kokoukselle loputtua ryntään pakkaamaan tavaroita ja keskipäivään mennessä olemme valmiita lähtemään. Koko klaani on sanomassa meille heipat ja lähettämässä päällikön tytärtä matkaan. Saan taas kerran näyttää heille olevani peloton ja kaunis.

Aurinko paistaa korkealla, kun taivaltamme hyvää vauhtia eteenpäin. Minua naurattaa, miten El'dyn ihastelee metsää. Eihän siinä mitään erikoista ole. Meillä on kuitenkin hauskaa ja kertoilen tarinoita klaanistamme ja Somniumin maasta. Vastineeksi saan kuulla tarinoita Toisaalta. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miten oudolta maamme näyttää El'dynin mielestä.

Illan hämärtyessä leiriydymme kuusien reunustamalla pienelle aukealle. Pystytämme nuotion ja syömme vähän. Vatsat täynnä ja mukavan hiljaisuuden vallitessa katselemme auringon painumista horisonttiin kunnes somnus-lintu laulaa ja El'dyn nukahtaa. Huokaisen syvään ja kääriydyn tiukemmin peurannahkaiseen makuupussiini. Vaikka kesä on jo puolenssa, on öisin silti kylmä. Nukahdan nopeasti tuulen kuiskeeseen oksistossa.

Somnus-linnun laulaessa ja El'dynin herätessä olen jo purkanut leirin. Pääsemme lähtemään ennen kuin aurinko on kokonaan ilmestynyt horisontista. El'dyn laulaa kävellessään vanhoja heimolauluja ja päivän taival käy hymyillen. En olisi arvannut, että voisin pitää jostain ihmisestä niin paljon kuin pidän El'dynistä, vaikka olen tuntenut hänet vasta kaksi päivää. Minusta on kurjaa, kun hänen kasvonsa välillä synkistää pelon varjo. Kuulemma muitakin hänen heimolaisiaan on joutunut tänne ja eräs pikkutyttö on eksynyt kalastajien klaanin käsiin. En raaski kertoa hänelle, että kalastajat tappavat kaikki, joiden poskesta ei löydy kalaverkkoa...

Ennen keskipäivää näämme Viimeisen vuoren huipun kohoavan puiden yläpuolelle ja illalla leiriydymme sen juurelle. Ehdimme juuri sytyttää nuotion, kun somnus-lintu laulaa yölaulunsa ja El'dyn menettää tajuntansa. Minua ei vielä väsytä, joten jätän ystäväni tuhisemaan rauhallisesti ja lähden hakemaan tarvikkeita. Kipuan vuorenrinnettä ylöspäin etsiessäni somnus-lintujen pesiä. Yhden tyhjillään olevan löydän rinteen puolestavälistä. Poimin sieltä samettisen mustia höyheniä sekä munien palasia. Ne ovat vielä lämpimiä, joten poikaset ovat kuoriutuneet vasta hetki sitten. Jään hetkeksi ihastelemaan niiden pintaa. Se on kuin yötaivas; pinta on mattamusta, mutta hopeisia pisteitä kimaltee siellä täällä.

Aurinko alkaa jo nousta ennen kuin löydän "somnuksen laulua". Se on yksinkertainen köynnöskasvi, mutta se tuoksuu niin lumoavalta, että muistuttaa unilintujen laulua. Laskeudun makuulle sammuneen nuotiomme luo ja nukahdan samantien.  

Herätessäni El'dyn on laittanut aamiaista. Olen nukkunut puoleenpäivään ja alamme heti aamiaisen jälkeen koota unisieppareita. Vaikka hain tarvikkeet jo eilen, saamme ne vasta illalla valmiiksi. Teimme vetreästä pajusta kehyksen, johon punoimme verkon. Munan palaset pujotamme verkkoon ja höyhenet ripustamme roikkumaan kehyksestä. Nyt se on valmis ja minun ja El'dynin on aika hyvästellä toisemme. En voi mitään sille, että silmäni tulvivat yli. El'dyn halaa minua nyyhkyttäen ja vastaan haliin. Kurkkuani kuristaa niin paljon, etten meinaa saada henkeä. Karistan kurkkua ja sanon ääni väristen:"Kiitos kaikesta! Kohtaamisemme oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sinusta tuli minulle hurjan rakas." El'dyn avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta hänet keskeyttää unilinnun kaunis sävel. Kun hänen silmänsä sulkeutuvat, ojennan käteni ottaaksesi hänet kiinni, mutta hänen ruumiinsa hajoaa tuhansiksi valohiukkasiksi jotka vajoavat maahan. Putoan polvilleni ja alan nyyhkyttää. Miksei itku auta kipuun?!

Herään, mutta en ole kotona, vaikka sinne minä nukahdin. En seiso minkään päällä ja ympärilleni leviää vain pimeyttä ja tähtiä. Minua lähestyy hahmo. Hän on melkein luonani, kun huomaan hänet El'dyniksi. Siitä on viikkoja, kun viimeksi näin ystäväni ja kasvoni leviää suureen hymyyn - kuin El'dynin kasvojen peilikuvaksi. Ryntää halaamaan häntä, mutta käteni eivät kohtaa mitään konkreettista. "Missä minä olen?" Kysyn hämmentyneenä. El'dyn hymyilee leveästi ja vastaa:"Todellisuuksien puolessa välissä. Tuolla näet oman maasi ja tuolla minun." Tosiaan, en ollut katsonut alas. "Meidän ystävyysside oli niin vahva, että unisiepparit pystyivät vain estämään ruumiillisen vahingoittumisen toisessa todellisuudessa. Tästä lähtien kaikki ihmiset näkevät unia, vaikkeivät tiedä toisesta todellisuudesta," El'dyn jatkoi. Kasvoilleni levisi leveä hymy, kun ymmärsi, etten joudukaan menettämään ystävääni. 

Yölaulu

Tämä tarina sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, Ojibwayn intiaaniheimoon, aikaan jolloin Christopher Columbus ei ollut vielä rantautunut sinne. Se alkaa yöstä, jolloin nuori El'dyn-niminen tyttö näki unta ensimmäisenä maailmassa.

El'dyn avasi silmänsä, muttei nähnytkään tuttua biisoninvuotaista teltan kattoa vaan pilvettömän yötaivaan, jonka tähdet muodostivat spiraalimaisia kuvioita. Häntä ympäröi havumetsä, jonka puut kohosivat kymmenien metrien korkeuteen. Oksistossa laulavan linnun sulosoinnut tekivät niin kauniita kuvioita tuuleen, ettei El'dynin korvat olleet ennen moista kuulleet. Hän oli todellakin kaukana kotoaan, mutta miten?

Linnun kaunis ääni viuhahti hätääntyneenä oktaavien halki ja makeilta kukilta tuoksuvaa ilmaa halkoi korvia vihlova suden ulvonta. Valtavat tassut jymisyttivät maata susien ajaessa peuraa takaa. Pian kokonainen lauma hevosen kokoisia kauniita susia saapui aukiolle, missä El'dyn oli. Lauma lopetti nopeasti suuren peuran ja vasta sitten sudet käänsivät tummien silmiensä katseen häneen. Niiden huulet nousivat irvistykseen paljastaen terävät hampaat. Uhkaava murina täytti aukean ja suurin susista alkoi lähestyä El'dyniä niskakarvat pystyssä. Hän tuskin ehti ajatella lähestyvää kuolemaa ennen kuin suurin susista hyökkäsi. Kuului jousen jänteen paukahdus ja susi retkahti kuolleena maahan jättäen kuitenkin tykyttävän haavan El'dynin käsivarteen. "Mitä ihmettä teet täällä ilman seuraa tai asetta. Eikö sinulle ole opetettu, että metsässä on vaarallista!" Kirkas tytön ääni huusi närkästyneenä. El'dyn käänsi päätään ja näki kauniin vaalean tytön, jonka silmistä paistoi metsästäjälle ominainen tarkkaavainen, mutta hurja katse. Hänen poskeaan koristi musta nuolen muotoinen tatuointi. "Missä minä olen?" kysyi El'dyn tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Somniumin maassa, Järven rannalla... Vieraan tytön äänestä kuuli, ettei tämä ymmärtänyt El'dyniä ollenkaan.

El'dyn lyyhistyi maahan. Missä hän oli? Kuka kiivas tyttö oikein oli? Miten hän pääsisi kotiin? Vaaleaverikkö ojensi kätensä ja lupasi viedä El'dyn omaan kylänsä ja auttaa häntä.

    Tytöt lähtivät kävelemään rauhallisesti läpi metsän. El'dyn ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöä; kaikki oli valtavan kokoista. Sananjalat ylsivät kutittamaan tyttöjen leukaa ja kaikkien lintujen siipiväli oli monta metriä. Yksi lintu kuitenkin olisi helposti mahtunut El'dynin kämmenelle. Se oli samettisen musta, kuin yötaivas, ja kuulemma sen laulu oli kauneinta maailmassa. Somnus-linnuksi kutsuttu lintu ei kertaakaan laulanut, seurasi vain tyttöjä tarkkaillen.

Vaaleaverikkö kertoi nimekseen Nydia. Hän oli metsästäjäklaanin päällikön tytär ja lähitienoiden paras metsästäjä. Nydia muuttui hetkessä ylpeäksi ja kopeaksi puhuessaan asemastaan ja taidoistaan. El'dynkin kertoi omasta heimostaan ja maastaan. Molempien kyläläiset harjoittivat metsästystä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Tytöt ystävystyvät nopeasti Nydian hetkittäisistä ylpeydenpuuskista huolimatta. Auringon kadotessa pikkuhiljaa puiden taakse, ilmassa alkoi tuoksua savu ja puusto alkoi harveta. Pian he olisivat perillä...

Somnus-lintu avasi ensimmäisen kerran koko päivän aikana suunsa ja lauloi yhtä kauniisti kuin El'dynin saapuessa. Samassa kaikki pimeni.

    El'dyn avasi silmänsä ja näki tutun teltan katon. Hänen päätään jomotti kuin hän olisi lyönyt se johonkin. Äkkiä hän muisti kaiken. Sudet, Nydian ja somnus-linnun. El'dyn katsoi käteensä ja näki visvaa tihkuvan rosoreunaisen haavan, jonka susi oli tehnyt. Side, jonka hän oli siihen kiertänyt, oli kadonnut. Hämmentyneenä El'dyn kiersi siihen uuden kangaspalan ja lähti teltastaan.

    El'dyn avasi silmänsä ja näki teltan vuotaktaton. Hän luuli olevansa kotona, kunnes somnus-lintu lauloi ja Nydian kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. "Oih! Sinä heräsit!" Nedia huudahti ilahtuneena, "Tiedätkö, meidän pitää lähteä Viimeiselle vuorelle tekemään Unisieppari, mutta meillä on kiire, sillä somnus-linnun poikaset kuoriutuivat keskikesällä eli muutaman päivän päästä." El'dyn katsoi ystäväänsä hämmentyneenä. Hänen ajatukset eivät olleet vielä selkiytyneet. Mitä ovat Viimeinen vuori ja Unisieppari? Ja miksi meidän pitää kiirehtiä? El'dyn käänsi päätään ja hänen näkökenttäänsä ilmestyi vielä kaksi hahmoa: pieni ja kurttuinen hyvin vanha eukko ja hyvin Nydian näköinen pitkä mies. Hänen oli oltava klaanipäällikkö.

Mies hymyili anteeksipyytävästi ja alkoi selittää: "On olemassa kaksi todellisuutta. Me olemme Unen maassa, täällä Somniumissa ja sinä tulet Toisaalta. Viimeinen vuori on kuin portti ja somnus-linnut ovat

portinvartijoita. Nyt raja on haurastunut ja ihmiset eivät pysy omalla puolellaan todellisuutta. Se on vaarallista itse jokaiselle. Teidän pitää sulkea raja. Nydia tietää, mitä tehdä."

  Puolen päivän aikoihin koko metsästäjien klaani oli lähettämässä tyttöjä matkaan. Heidät oli varustettu hyvin. El'dyn oli saanut uudet, kestävämmät vaatteet ja repullisen muonaa sekä muita tarvikkeita. He lähtivät iloisesti rupatellen matkaan ja illan tullen tytöt olivat kävelleet pitkälle pohjoiseen. He sytyttivät nuotion valtavien kuusten katveeseen ja juttelivat kunnes somnus-lintu lauloi yölaulunsa ja El'dynin päässä pimeni.

    Herätessään El'dyn haistoi hiuksissaan savun, joka oli tullut heidän nuotiostaan. Viereisestä teltasta alkoi kuulua hätääntynyttä nyyhkettä ja hän kiirehti katsomaan, mikä oli hätänä. Pieni Nylá-tyttönen itki pidellen kasvojaan, jotka olivat täynnä viiltoja. "Minut vangittiin. Minulla ei ole merkkiä poskessa ja ne luuli että olen demoni. Ne kiduttavat minua ja sanovat, että tuhoan niiden klaanin", Nylá änkytti nyyhkytyksiensä välissä. El'dyn sulki tytön syliinsä, rauhoitti tätä ja valeli parantavaa salvaa kasvojen haavoihin. Sisällään hän alkoi pelätä. Aika oli todellakin vähissä.

    Päivän myötä selvisi, että myös eräs poika oli joutunut myös todellisuuden vietäväksi. Hän kuitenkin oli säilynyt ehjänä muutamaa naarmuja lukuun ottamatta. Ahdistus puristi El'dynin rintaa hänen mennessä ajoissa nukkumaan. Hänen ja Nedian oli pakko saada unisiepparit nopeasti valmiiksi!

    El'dynin herätessä Nydia oli jo valmiina lähtöön. Somnus-lintu lauloi vielä kauniisti, kun he jatkoivat matkaa. Puolenpäivän aikoihin Viimeisen vuoren huippu piirtyi taivaanrantaan. He ehtisivät illaksi sen juurelle. Kunhan El'dyn ei miettinyt omaa heimoaan, hän oli hyvällä päällä ja hyräili kulkiessaan Nydian rinnalla. Hän oli kiintynyt vaaleatukkaiseen ystäväänsä hyvin paljon ja suri sitä, että heidän pitäisi lopulta erota. Se oli El'dynin viimeinen ajatus illalla ennen somnus-linnun laulua ja hänen nukahtamistaan.

    Ensimmäinen, mitä El'dyn herätessään huomasi, oli ahdistunut ilmapiiri. Hän juoksi viereiseen telttaan ja kiljahti järkyttyneenä. Pieni Nylá makasi lavitsallaan kasvot tuskasta vääristyneenä. Se ilme ei sopinut alkuunkaan hänen lapsenkasvoilleen. Vasta paljon myöhemmin El'dyn huomasi hopeisen tikarin työnnettynä syvälle tytön sydämeen. Kahvaa kiersi samat kirjasimet, mitä Somniumissa käytettiin. Kuivunut veri värjäsi Nylán tunikan ruosteenväriseksi. Pala kurkussa El'dyn sulki pikkutytön suuret silmät ja suuteli tämän kylmää otsaa.

    Pikku-Nylá ei ollut unien ainut uhri. Eräs nuori mies taisteli elämästään vastapäisessä teltassa. Karhu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Suurin osa heimolaisista, jotka eivät olleet vielä kokeneet kolmatta vuosikymmentään, oli viettäneet yönsä Somniumissa. Siitä kertoivat enemmän tai vähemmän pahemmat vammat, jotka vaarallinen metsä oli saanut aikaan. Tuntui kidutukselta odottaa iltaan asti, mutta lopulta aurinko meni mailleen ja El'dyn pakeni telttansa.

    Nydia nukkui yhä sikeästi, kun somnus-lintu lauloi ja El'dyn heräsin. Nydia oli yöllä kerännyt ainekset unisieppareihin. Somnus-linnun sulkia, lumoavantuoksuista köynnöstä ja kiiltäviä munanpalasia.

    Nydian herätessä El'dyn oli tehnyt aamiaista. Syötyään tytöt alkoivat työstää unisieppareita.  He tekivät nuoresta pajunoksasta kehikon, johon punoivat köynnöstä verkoksi. Verkon joukkoon he pujottelivat munanpalasia. Höyhenet he laittoivat roikkumaan kehikosta. Aurinko oli jo alkanut painua mailleen unisieppareiden valmistuessa. Toisen Nydia veisi klaaninsa luo ja toisen El'dyn ottaisi mukaansa.

    Tytöt katsoivat toisiaan ja Nydian silmissä kimmelsi kyynel. Nyt oli heidän aika erota. El'dyn kapsahti ystävänsä kaulaan. Nydia vastasi tiukkaan halaukseen, ja pian El'dyninkin silmät tulvivat hyvin. Nyyhkyttäen hän katsoi unisieppariaan. Hän ei halunnut sulkea kahden todellisuuden välistä yhteyttä. Sitten hän muisti Nylán kasvot ja nyyhkytys purskahti rajuna El'dynin rinnasta. "Kiitos kaikesta! Kohtaamisemme oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sinusta tuli minulle hurjan rakas", Nydia sanoi vaimealla äänellä. El'dynin halusi sanoa välittävänsä ystävästään hurjasti, mutta hän ehti vain avata suunsa, kun somnus-lintu päästi kauneimman laulunsa ja El'dynin päässä pimeni.

Ystävyksien side oli niin vahva, ettei yhteys kahden todellisuuden välillä katkennut kokonaan. Mekin matkustamme joka yö Somniumiin, mutta unilinnun taika suojaa meitä ja tekee unista epätodellisia.